Kissan lisääntymisestä

KissaWiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sisällysluettelo

SEKSUAALIFYSIOLOGIAA JA ANATOMIAA

ELT Suvi Pohjola-Stenroos Kissaklinikka Felina

Kollin anatomiaa

Uroksen lisääntymiselimiin kuuluvat kivespussit, parilliset kivekset ja lisäkivekset, siemenjohdin, virtsaputki, eturauhanen ja siitin. Kummassakin kiveksessä itusolut jakaantuvat jatkuvasti tuottaen siittiöitä. Muut solut tuottavat urospuolista hormonia, testosteronia. Lisäkivekset, siemenjohdin ja virtsaputken osa toimivat sekä varastona että kuljetustienä, eturauhanen ja nk. bulbouretraalirauhanen erittävät siemennesteeseen omia yhdisteitään. Toiminta on mm. lämmönsäätelylle herkkää. Kivekset laskeutuvat kivespusseihin syntymän aikoihin ollaakseen hieman muuta ruumiinlämpöä alemmassa lämpötilassa. Siittiöt johdetaan naaraan sukuelimiin peniksen avulla. Peniksen pinnassa on noin 100–200 taaksepäin suuntautunutta väkästä. Näiden "juomujen" tuottama hankaus on oleellista ovulaatiolle eli munasolun vapautumiselle.

Naaraan anatomiaa

Naaraan lissäntymiselimet koostuvat parillisista munasarjoista, kaksisarvisesta kohdusta, kohdunkaulasta, ja emättimestä. Munasarjat sijaitsevat syvällä vatsaontelossa, lähellä munuaisia. Naaraan syntymän hetkellä munasarjoissa on tuhansia oosyyttejä eli munasolun esiasteita. Hormonien vaikutuksesta nämä kypsyvät ja vapautuvat astutuksessa, vaeltavat munajohdinta pitkin kohtuun, mahdollisesti hdelmöittyvät ja kiinnittyvät kohdun limakalvoon. Kohtu on Y- kirjaimen muotoinen, sen ja emättimen välissä on kohdunkaula, jonka tehtävä on estää mm. mikrobien pääsy kohtuun.

Kollin fysiologiaa

Sukukypsyys eli siittiöiden tuottamiskyky saavutetaan noin 6–8 kk:n ikäisenä, sen jälkeen kolli säilyy lisääntymiskykyisenä jopa noin 14-vuotiaaksi. Siittiöiden tuotantoa säätelee monimutkainen hormonikontrolli. Aivolisäke tuottaa luteinisoivaa hormonia (LH), ja follikelia stimuloivaa hormonia (FSH), jotka puolestaan säätelevät testosteronin tuotantoa kiveksissä. Kaikkien näiden yhteistoiminta on välttämätöntä siittiöiden muodostumisessa, kehittymisessä ja fysiologian toteutumisessa sekä kollille tyypillisen käytöksen toteutumisessa.

Naaraan fysiologiaa

Kissanaaras saavuttaa sukukypsyyden noin 4–12 kk:n ikäisenä. Vaihtelua esiintyy, kotikissat noin 5–8 kk:n ikäisinä, rotukissat noin 4–18 kk:n ikäisinä. Sukukypsyyden aika korreloi ruumiinpainoon, on myöhäisempää uroksilla kuin naarailla ja siihen vaikuttaa syntymän vuodenaika. Vaihtelu on suurempaa eri rotujen välillä verrattuna saman rodun eri yksilöiden väliseen vaihteluun. Eri roduista esim. siamilaisellle sukukypsyys poikkeuksellisen myöhään olisi 15 kk:n ikäisenä, kun sen sijaan persialaiselle se olisi täysin normaalia. Sukukypsyys saattaa jatkua jopa 10 ikävuoteen asti, monesti pidempäänkin.

Kissan lisääntymiskierto on kausittainen ja polyestrinen, ts. valojaksoisuuden mukaan on useita kiimoja tiettynä vuodenaikana, ja sitten on hiljainen jakso (pimeä kausi). Kiimakierto tavallisesti alkaa tammi-helmikuussa ja päättyy kesä-lokakuussa. Hiljainen jakso on tavllisesti lyhyt, vain muutaman kuukauden. Kierron huiput ovat helmi-maaliskuussa, jolloin hedelmällisyys on parhaimmillaan. Jos kissaa pidetään jatkuvasti sisällä, ja valojaksoisuus on jatkuvasti ainakin noin 12 tuntia, on kiimakierto tavallisesti koko vuoden ajan.

Kiimaväli on kotikissoilla noin 3 viikkoa, rotukissoilla on suuria vaihteluita. Itämaisella kiimojen väli voi olla muutamia päiviä, persialaisilla välit voivat olla kuukausia. Kiiman pituus vaihtelee runsaasti, kotikissat noin 7 vrk, itämäisilla paljon pidempi, kiimakäyttäytymistä tavataan myös ilman varsinaista kiimaa. Munasolun kypsymisen saa aikaan aivolisäkkeestä erittyvä hormoni FSH. Munasolu erittää estrogeenia, joka saa aikaan varsinaisen kiimakäyttäytymisen huutamisineen, kieriskelyineen ym. merkkeineen, emättimestä erittäin harvoin erittyy mitään eritettä päinvastoin kuin koiralla.

Munasolu vapautuu ohjatusti, siis astutuksen tai muun emättimen stimulaation seurauksena.

Jalostuskissan valinta ja käyttö

Ei uros- eikä naaraskissaa tulisi ottaa siitoskäyttöön liian aikaisin. Aika riippuu rodusta, yksilökehityksen nopeudesta, kissan painosta ja luuston kehittymisasteesta. Siroille, pienille roduille sopivin ikä lienee yhden vuoden tietämissä. Suurille, hitaasti kypsyville roduille kannattaa suoda kasvuaikaa pidempään, esimerkiksi noin 1,5 ikävuoteen saakka, ellei kiimakierto ole alkanut erittäin aikaisin.

Jos siitosnaaraan astuttaa liian aikaisin, on mahdollista ettei kissa rasitukseltaan enää kasva ja jää ehkä rodussaan pienikokoisemmaksi. Erittäin nuorina kiimakierron alkavat naaraat tulee kohtutulehdusriskin pienentämiseksi kuitenkin astuttaa jo noin 8–10 kk:n ikäisinä.

Lisääntymistoiminnot ovat erittäin stressiherkkiä. Pelkkä stressi (liian suuri populaatio, tiheät näyttelymatkat, sosiaalinen arvojärjestys kissoilla selvittämättä, ruokinnan puutteet, valon puute) ovat tehokkaita kiiman ehkäisijöitä ilman varsinaista fysiologista vikaa. Huomiota kannattaa myös kiinnittää mahdollisiin kastraatteihin, jotka saattavat astua ja aiheuttaa naaraalle valeraskauden. Yksinäiset kissat saattavat oireilla kiimaa todella heikosti, kiiman merkit lisääntyvät, jos samassa taloudessa on kollin hajua tai ääntä. Samoin useammat naaraat samassa taloudessa tulevat kiimaan lähes poikkeuksetta hyvin samoihin aikoihin hajustimuluksen takia.

Etukäteisjärjestelyjä astutusta varten

Vieraan kissan ottaminen astukseen omaan kissalaan merkitsee lisääntynyttä tartuntatautiriskiä. Jalostettavien tulee olla kunnolla rokotettuja kissaruttoa, flunssia ja mielellään myös klamydiaa vastaan. Rokotukset tulisi optimaalisimmillaan ottaa vähintään 14 vrk ennen astutusta. Samoin kissojen tulee olla testattuja leukoosin (FeLV) ja immunokadon (FIV) varalta, ainoastaan testinegatiivisia kissoja tulee jalostaa. Erittäin hyödyllistä on myös selvittää kissojen veriryhmät pentujen neonataali erytrolyysin välttämiseksi.

Neonataali erytrolyysi

Ilmiöllä tarkoitetaan vastasyntyneen pennun punasolujen hajoamista maidon välityksellä tapahtuneen immunisaation seurauksena, kun pennun emä edustaa veriryhmää B, ja syntyneet pennut veriryhmää A. Veriryhmä B on suhteellisen harvinainen, valtaosa kissoista kuuluu veriryhmään A. Tietyissä roduissa B-ryhmää tavataan normaalia useammin. Tällöin vastasyntyneen, A-veriryhmää olevan pennun saadessa ternimaitoa emältään (veriryhmää B), siirtyvät emän anti-A-vasta-aineet pentuun ja tuhoavat pennun punasoluja. Ilmiö ei välttämättä koske kaikkia pentueen pentuja, vaikka kaikkien veriryhmä olisikin A, se voi tapahtua jo ensimmäisen pentujen saamisen yhteydessä aivan yhtä todennäköisesti kuin seuraavillakin kerroilla. Miksi osa A-pennuista ei kärsi, ei tiedetä. Tapauksen yhteydessä pennut syntyvät näennäisen terveinä, mutta imemisen yhteydessä muutamien tuntien tai ensimmäisten päivien aikana pennut muuttuvat väsyneiksi, imemishalut katoavat, ja lopulta pentu kuolee. Mitä aikaisemmin oireet ilmaantuvat, sitä vakavampi on tapaus. Lievimmissä tapauksissa pennut vähentävät syömistään, paino ei nouse, virtsan väri saattaa muuttua punaiseksi tai ruskeaksi, limakalvot saattavat olla aneemiset tai keltaiset (ks. kitalaen väriä), ja hännän kärki saattaa kuolioitua. Pentu saattaa menehtyä vasta viikonkin kuluttua. Yleensä, kun oireet havaitaan, on jo liian myöhäistä saada pentua pelastetuksi. Ennaltaehkäisevästi tulisi määrittää kaikkien siitosnaaraiden veriryhmä ennen astutusta. B-veriryhmän naaraita ei tulisi astuttaa A-veriryhmän urosten kanssa, tai sitten pennuille tulisi olla A-veriryhmän hoitoäiti ainakin kahden ensimmäisen elinvuorokauden ajaksi. Muussa tapauksessa pentuja joutuu keinoruokkimaan vastaavan ajan. Erityisesti B-veriryhmää todetaan seuraavissa roduissa: persialaiset, himalajankissa, abessinialainen, scottish fold, japanin bobtail, somali, brittiläinen lyhytkarva, devon rex, cornish rex, satunnaisesti myös muissa. Tunnollinen kasvattaja selvittää kaikkien siitosnaaraiden ja myös mielellään urosten veriryhmät ennen astutusta. Eri veriryhmien esiintyminen on normaalia luononvaihtelua, eikä veriryhmiä tulee yrittää jalostuksen keinoin kaventaa.

Astutus

Kokemattomalle naaraalle tulisi valita kokenut kolli ja päinvastoin. Astutuksen tulisi tapahtua mielellään kollille tutussa ympäristössä. Matkustus ja vieras paikka vieraine hajuineen ovat omiaan heikentämään kollin haluja. Samoin naaraan tulisi matkustaa kollin luo muutama vrk ennen varsinaista astutusta tottuakseen uuteen ympäristöön. Usein kiiman oireet päättyvät saapumispäivänä, mutta alkavat jonkin ajan kuluttua uudestaan. Auttaa, jos kollia ja naarasta pidetään naapureina yksittäisissä häkeissä, ja annetaan näin turvallisen välimatkan päästä ensin tottua toisiinsa. Esikiimassa monet naaraat kieriskelevät, huutavat jne., mutta kieltäytyvät aggressiivisesti astutuksesta. Siis tulee odottaa muutama vrk varsinaisen kiiman alkamista.

Varsinaiset astutukset on hyvä sallia vain 1(–2) päivän ajan. Tänä aikana astutuksia tulisi tapahtua mahdollsimman monta, esim. 5–8 astutusta yhtenä päivänä on kylliksi. Monet naaraat pitävät astutusten välillä 10 minuutin–tuntien taukoja. On hyvä seurata tilannetta, ettei liian innokas kolli saa esim. silmävauriota naaraan kynsistä. Yleensä astumisten tihein aika osuu ensimmäisen kahden tunnin sisään. Erään tutkimuksen mukaan 36 tarkkailutunnin aikana astutuksia tapahtui naarailla keskimäärin 20–36. Näistä 3–6 osui kahden ensimmäisen tunnin ajaksi.

Ovulaatio (munasolujen vapautuminen) on indusoitu, eli munasoluja ei vapaudu ilman astumista (emättimen ja kohdunkaulan ärsytys) tai keinotekoista ärsytystä. Munasolujen vapautumiseen vaikuttaa kiimakierron päivä ja astumisten määrä ja tiheys. Munasoluja vapautuu noin 36 tunnin kuluttua astumisista. Tähän vaikuttaa astutuksen yhteydessä naaraan aivolisäkkeestä vapautuva LH-hormoni.

Tiineys

Onnistunut astutus johtaa tiinehtymiseen. Hedelmöittyneet munasolut vaeltavat kohtuun ja kiinnittyvät noin 12–14 vrk:n kuluttua astutuksesta, muodostunut keltarauhanen ylläpitää tiineyttä. Tiinehtyminen voidaan helpoimmin todeta noin 15–30 vrk:n kuluttua astutuksesta ultraäänellä. Noin kolmen viikon kuluttua on yleensä myös todettavissa nisissä lievää turvotusta ja punoitusta. Punoitus ei ole varma tiineyden merkki, myös valeraskaalla naaraalla nisät punoittavat. Kantoajan pituus vaihtelee 59 ja 70 vrk:n välillä, keskimäärin se on noin 64–66 vrk. Pentuekoko kotikissoilla noin 4, rotukissoilla määrä vaihtelee 2–8 pentuun.

Ongelmia tiinehtymisessä

Tiinehtymishäiriöt kissoilla ovat lisääntymässä. Osa on hoito-ongelmien heijastumia, osa lääketieteellisiä ongelmia.

Kollin yleisin lisääntymisongelma on haluttomuus. Syitä ovat mm. stressi vieraan ympäristön takia, kiukkuisen naaraan takia tms. syystä. Tällainen ongelma on yleensä hoidettavissa järjestelyjä muuttamalla. Kyvyttömyys tuottaa määrällisesti tai laadullisesti oikeita siittiöitä on myös hedelmättömyyden syy. Näin on esimerkiksi useimmilla kilpikonnavärisillä uroksilla. Muita hedelmättömyyden syitä ovat ravitsemukselliset puutokset, ylilihavuus, kilpirauhasen häiriöt tai virheellinen hormonien käyttö. Siitoskollille ei pidä antaa naaraskissojen ehkäisytabletteja virtsalla merkkaamisen eliminoimiseksi. Hormonit estävät kollin aivolisäkkeen normaalia hormonitoimintaa, eikä kolli ole pitkiin aikoihin tai koskaan enää jalostuskelpoinen.

Naaraskissan hedelmällisyyshäiriöt ovat monimuotoisempia. Se saattaa olla tulematta kiimaan. Syitä ovat hidas kehitys, valon puute (ei yhtäjaksoista päivänvaloa 12 tuntia), imetys, tai valeraskaus. Valeraskaus saattaa helposti syntyä esim. kiimaisen naaraan ollessa yhdessä kastroidun kollin kanssa, tai jopa kiimaisen naaraan käsittelyssä hoitotoimien yhteydessä. Jotkut naaraat eivät tule kiiimaan asuessaan ainoina kissoina taloudessa. Toisen hajut auttavat kiiman syntymisessä, jopa näyttelyyn vieminen saattaa laukaista kiiman.

Muita häiriöitä ovat mm. munasolujen vapautumisen estyminen (hormonihäiriö), munasolujen kiinnittymisen estyminen (kohdun limakalvon häiriö). Osaa näitä voidaan tutkia ja hoitaa mm. hormonimäärityksin ja hormoniruiskein.

Abortti ja jo kiinnittyneiden munasolujen imeytyminen ja häviäminen ovat kaksi yleisintä lisääntymishäiriötä. Mahdollinen havaittava vuoto todetaan yleensä vain pitkälle ehtineissä tiineyksissä. Naaras saattaa olla myös lähes oireeton. Syitä abortointiin ovat mm: leukemia, panleukopenia (kissarutto), immunokato tai klamydioosi.

Yleisin syy tiinehtymättömyyteen naaraalla on kohdun limakalvon eli endometriumin paksuuntuminen. Tila muodostuu esimerkiksi jatkuvien kiimojen seurauksena, kun naarasta ei astuteta eikä käytetä pillereitä. Myös pillerit saattavat laukaista tulehduksen, varsinkin jos niiden käyttö on epäsäännöllistä. Vaurioituneeseen limakalvoon on hedelmöittyneen munasolun vaikea kiinnittyä, jo kiinnittyneet irtoavat, tai sikiöitä kuolee myöhemmin tiineyden aikana. Vaurioituneseen limakalvoon hakeutuvat myös bakteerit (tavallisesti ulostepäiset mikrobit), ja saattaa seurata hengenvaarallinenkin märkäkohtu (pyometra). Tietyin edellytyksin märkäkohtunaaraan jalostusarvo voidaan yrittää säilyttää tyhjentämällä kohtu hormonilla ja antamalla pitkä antibioottikuuri. Tällöin naaras tulee astuttaa ensimmäiseen hoidon jälkeiseen kiimaan. Ennaltaehkäisynä olisi suotavaa pennuttaa naaras ensimmäisen kerran noin vuoden ikäisenä, koska myöhemmin kohtutulehdus hormonaalisesta syystä ei ole enää yhtä tavallinen.

Muita aborttien syitä ovat tiineyden aikainen lääkitys, ravitsemukselliset puutokset mm. tauriinin puutos, tapaturmat ja kehityshäiriöt. Osa häiriöistä voidaa selvittää ja hoitaa, osaa jää arvelujen varaan. Jos naaras toistuvasti menettää pentueensa, olisi se hyvä ottaa pois jalostusohjelmasta.

Vahinkoastuminen

Vahinkoastumisia sattuu eniten nuorille naaraille, joiden omistaja ei usko niiden vielä olevan sukukypsiä. Vahinkoastuminen voidaan hoitaa hormoneilla, mutta käsittelyyn liittyvät omat riskinsä ja tarkka aikataulunsa. Haluttaessa säilyttää siitosarvo on turvallisinta antaa kissan synnyttää, tai jos siitosarvosta halutaan luopua, leikkauttaa kissa 3–4 viikon kuluttua vahingosta, jos se on tiinehtynyt. Estrogeeni-injektioiden käyttö kissan tiineyden keskeyttämisessä on erityisen tuomittavaa. Se altistaa märkäkohdulle, ja vielä pahempaa, saattaa johtaa tappavaan anemiaan kehittyvän luuytimen toimintahäiriön takia.

Synnytys

Naaraan käytöksessä on havaittavissa jo noin viikon ajan ennen synnytystä levottomuutta, pesän hakemista, ruokahalun vaihtelua, ja maitorauhasista saattaa tulla eritettä. Viimeistään tällöin naaraalle on hyvä varata rauhalliseen paikkaan sijoitettu, riittävän tilava pentulaatikko, erillään muista kissoista. Pentulaatikon pohjalle on hyvä varata synnytyksen ajaksi nestettä imevää materiaalia, kertakäyttöisiä kroonikkovaippoja, kuitukangasta, kangasta tai sanomalehteä. Naaraan emättimen seutu puhdistetaan mahdollisesta ulostemateriaalista, samoin nisäalue puhdistetaan kevyesti esimerkiksi ruokaöljyyn kostutetulla pumpulilla, pitkäkarvaisilta naaralta voidaan hieman karvoitusta leikata nisien ympäriltä.

Synnytyksen lähestyessä naaraan hormonitoiminnassa tapahtuu suuria muutoksia. Alkaa erittyä prostaglandiinihormonia, mikä saa aikaan keltarauhasen muuttumisen ja progesteronierityksen laskun noin 24 tuntia ennen synnytystä. Varsinainen synnytys jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaihessa kohdun kaula laajenee, ja kohdun supistukset alkavat. Toisessa vaihessa supistukset työntävät pennun maailmaan. Kolmannessa vaihessa irtoaa ja poistuu istukka kohdusta. Kissalla ensimmäinen vaihe on selkeästi erotettavissa, toinen ja kolmas tapahtuvat limittäin.

Synnystystä edeltävän 12–24 tunnin aikana naaras "pesii" aktiivisesti, petaa ja vaihtaa paikkaa ja asentoa usein, nuolee emättimen seutua ja puhdistaa nisäaluettaan. Monet naaraat myös valittavat äänekkkästi ja osan aikaa hengittävät tiheästi. Emättimestä saattaa tulla limaista tai liman ja veren sekaista eritettä niukalti. Lämpö peräsuolesta mitattuna laskee 37–38 °C:een eli noin yhdellä asteella osalla synnyttävistä kissoista. Synnytyksen ensimmäinen vaihe kestää noin 2–24 tunnin ajan.

Toisen vaiheen tuntomerkkeinä kohdun supistukset tihenevät, ja myös vatsan peitteissä voi havaita supistuksia. Kissa viettää aikaansa istuen kankulla, takajalka pystyssä. Ensimmäinen pentu syntyy yleensä noin tunnin kuluttua toiseen vaiheeseen siirtymisestä. Pennut saattavat syntyä joko pää tai takapää edellä, kumpikin on normaalia. Emo tavallisesti puhdistaa sikiökalvot nuolemalla ne pois pennun ympäriltä, puree napanuoran ja alkaa kuivata pentua nuolemalla. Ruskean sävyinen istukka syntyy yleensä pian pennun jälkeen, suurin osa emoista syö istukan. Normaalia on myös, että useampi pentu syntyy toisensa jälkeen noin 10–120 minuutin välein, ja useampi istukka syntyy siten peräkkäin. Emo saattaa imettää pentujaan kesken synnytyksen, jos synnytys etenee verkkaisesti.

Ensikertalainen emo saattaa olla hämmentynyt koko synnytyksestä, ei nuole kalvoja pois, ei katkaise napanuoraa, eikä tiedä mitä tekisi pennulle, kun seuraava on jo tulossa. Tilanteeseen pitää kasvattajan tuolloin puuttua, mutta tuolloinkin mahdollisimman vähän ja häiritsemättä kissaa. Hyvä on jokaisen pennun jälkeen ainakin varmistaa, että pennun hengitystä estävät kalvot ovat pois, tai poistaa kalvot käsin. Jos napanuora on katkaisematta ja istukka jo syntymässä, on hyvä katkaista napanuora noin 1–1,5 cm:n päästä pennun vatsanpeitteistä. Parhaiten napanuoran katkaisee hieromalla se kynsien välissä poikki. Katkaistu napanuora ei juurikaan vuoda, eikä sitomiseen ole tarvetta. Napanuoran katkaisussa on tärkeää noudattaa hyvää hygieniaa, kädet pestään hyvin esim. Betadinella ennen toimenpidettä.

Koko pentueen syntymiseen kuluu yleensä aikaa noin 2–10 tuntia. Joskus synnytys saattaa keskeytyä ja jatkua uudestaan jopa 24 tunnin kuluttua. Jos naaras tämän välin on virkeä, levollinen, hoitaa pentujaan ja näyttää voivan hyvin, ei synnytyksen kulkuun tarvitse puuttua. Voimaton, väsynyt ja selvästi yleistilaltaan häiriintynyt naaras sitä vastoin tarvitsee eläinlääkärin apua.

Synnytyksen jälkeen tarkistetaan pentujen ja emän kunto. Pentujen tulee olla kuivia, reagoivia, lämpimiä ja suun limakalvoilta katsottuna hyvän punaisia väriltään. Kitalaen tulee olla ehjä, rintakorin symmetrinen ja vatsanpeitteiden ehjät. Kukin pentu punnitaan. Emon emättimestä saattaa tulla hieman veristä eritettä jopa 7–10 vrk:n ajan synnytyksen jälkeen. Jos vuoto on runsasta tai haiskahtaa pahalle, on syytä käydä eläinlääkärillä. Synnytyksen jälkeen vaihdetaan pentulaatikkoon uudet aluset. Moni kissaäiti yrittää siirtää pentujaan pois pentulaatikosta synnytyksen jälkeen. Tämä perustuu kissaeläinten vaistotoimintaan: luonnossa pesää vaihdetaan synnytyksen jälkeen, ettei vihollinen synnytyksen jälkiä haistellen voisi paikantaa pesää ja pentuja.

Jalostuksesta poistaminen

Kun urosta tai naarasta ei enää jalosteta, tulee ne leikkauttaa, siis kastroida tai steriloida. Operaation etuja uroksilla ovat mahdollisen merkkaamisen väheneminen tai loppuminen ja urosten välisen aggressiivisen käyttäytymisen poistuminen. Naarailla sterilointi vähentää riskiä saada nisäkasvaimia, poistaa kiimat ja ei-toivotun tiineyden riskin. Kissa poistetaan jalostuskäytöstä yleensä viimeistään noin 8–10 vuoden ikäisenä. Jos kissaa ei lainkaan ole tarkoitus jalostaa, on suotavaa leikata jo nuorena, urokset noin 3–6 kk:n ikäisenä ja naaraat hieman myöhemmin. Nyttemmin on tutkittu varhaissterilaation ja kastraation vaikutusta kissan terveydentilan kehitykseen (The Winn Feline Foundation, USA). Tutkimuksessa on todettu, ettei leikattavan yksilön iällä ole merkitystä myöhempää terveydentilaa ajatellen. Todennäköisesti tämän tutkimuksen myötä vähitellen tulee yleistymään luovutusikäisten pentujen leikkaaminen lemmikkipentuja myytäessä.

Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruudet
Muuttujat
Toiminnot
Valikko
LINKKEJÄ
Työkalut